Pieni kultani, kun tänään katson sinuun, näen reippaan puolitoistavuotiaan pojan. Olet jo niin iso, ja kuitenkin niin pikkuinen vielä. Olen joka päivä iloinen sinun olemassaolostasi. Sinä teit minusta äidin, ja sinun ansiostasi sain viime viikolla viettää äitienpäivää.

Sinä olet terve, vahva ja hyvin kehittynyt, niin kuin raskaus- ja vauva-aikanasi aina toivoin ja rukoilin. Osaat kävellä ja juosta, syödä lusikalla, juoda mukista ja taputtaa käsiä. Osaat halata ja silittää, auttaa kotitöissä ja tehdä jekkuja. Olet hassu, ihana, suloinen, rakas, kaunis, viisas, huumorintajuinen. Olet myös vahvatahtoinen, omapäinen, paikoin vaativa, aktiivinen. Olet oma poikani.

Mikä ihmeellisintä, sinä osaat nyt puhua! Osaat kertoa, mitä haluat ja miltä sinusta tuntuu. Pystyn nyt ymmärtämään sinua niin paljon paremmin kuin joskus aikaisemmin. Me pystymme kommunikoimaan keskenämme, sinä ja minä. Äidin mieli tulee iloiseksi, kun toteat esimerkiksi, että ”äiti kiva”. On niin hauska kuunnella, kun kerrot omalla tavallasi, mitä päässäsi liikkuu. Sinä opit koko ajan puhumaan paremmin ja paremmin. Ei taatusti mene aikaakaan, kun sanot jo lauseita.

Yritän kirjoittaa sinulle aina toisinaan, ehkä syntymäpäiviesi tienoilla tästä eteenpäin. Haluan, että sinulle jää muisto niistä tunteista, joita olen sinua kohtaan tuntenut ollessasi pieni. Saat nämä kirjeet omaksesi sitten, kun olet isompi ja ymmärrät enemmän.

Rakkaudella,

Äiti

Pidän lasta mielelläni paljon lähellä, sillä sen minä osaan ja se tuntuu hyvältä. Monesti lapsi kuitenkin karkaa omiin touhuihinsa ja malttaa olla sylissä paikallaan lähinnä imetyksen aikana tai jos nukahtaa siihen. Tällä hetkellä tuntuu, että se, mitä lapsi minusta haluaa, ei ole läheisyys, vaan henkinen läsnäolo. En mielellään saisi hänen seurassaan suunnata huomiotani mihinkään muuhun keskittymistä vaativaan toimintaan kuin hänen kanssaan olemiseen. Poikani haluaa vuorovaikutusta, seurustelua, yhdessä tekemistä, virikkeitä, toisen ihmisen huomiota. Toki ymmärrän näiden tarpeen ja tarjoankin näitä hänelle jonkin verran. Jossain vaiheessa kuitenkin huomaan väsyväni.

Minkä verran minun tulee järjestää lapselle virikkeitä? Kuinka monta tuntia päivässä minun on käytettävä aikaani yksinomaan hänen kanssaan touhuamiseen? Saanko tehdä mitään omia asioitani muulloin kuin hänen nukkuessaan? Lapseni nukkuu päivällä yhdet puolentoista tunnin unet ja yöllä yleensä 10-11 tuntia, joten ihka omaa aikaa ei jää paljon. Saako omaa aikaa kaivata, kun on kuitenkin äärimmäisen kipeästi halunnut lapsen? Jos lasta ei olisi, omaa aikaa olisi puolestaan ihan liikaa, enkä keksisi, mihin sen kaiken käytän.

Pidän kotihoitoa pienelle lapselle hyvänä ratkaisuna, mutta nyt alkaa tuntua, ettei minusta ole kotiäidiksi. Kaipaan keskustelua, väittelyä, älyllistä haastetta. Näistä mitään ei toistaiseksi voi harrastaa lapsen kanssa, kun hän on vielä niin pieni. Perhekerhot ja sen sellaiset täyttävät tätä tarvetta osaltaan, mutta niihinkään emme ole ehtineet nyt moneen viikkoon. Jos jaksaisin viedä lapsen joka päivä esimerkiksi leikkipuistoon, hän ehkä saisi mielenkiintoista tekemistä eikä vaatisi niin paljon minun seuraani, mutta itse pitkästyn. Ulkoilumme on useammin kävelylenkki, koska se tuntuu itselleni mielekkäämmältä kuin puistossa seisoskelu.

Olen nyt ajatellut, että ehkä kotona olevassa äidissä on lapselle kuitenkin jotakin sellaista arvoa, jota ei voi mitata. Onhan sekin jotain, ettei lasta tarvitse repiä kesken unien päivähoitoon, vaan saamme heräillä joka aamu yhdessä ja rauhassa. Lapsen ei tarvitse ikävöidä minua päivät pitkät eikä kilpailla monien muiden lasten kanssa aikuisen huomiosta. Äidin syliin pääsee aina, kun haluaa. Kotona on rauhallista, tuttua ja turvallista. Aikanaan, luultavasti ensi syksynä, lapsi joutuu kuitenkin menemään vieraalle hoitoon. Siihen asti pyrin tarjoamaan hänelle hyvän perushoivan ja sen päälle jotain extraa omien mahdollisuuksieni rajoissa.

Sinun ansiostasi olen nyt saanut olla äiti vuoden ajan. Tehtävä ei ole ollut välttämättä täysin helppo, sillä osaat tarvittaessa vaatia hyvinkin pontevasti, jos koet olevasi jotain vailla. Olet aktiivinen ja kova liikkumaan, etkä ole malttanut pysyä pitkiä aikoja aloillasi sylissä sen jälkeen, kun opit laskeutumaan siitä itse pois. Imetyshetkienkin aikana teet seisontaharjoituksia, pieni akrobaattipoika.

On ihana katsella ovelia hymyjäsi, silmien pilkettä, ja kuunnella sydämellistä naurunkujerrustasi, kun olet iloinen. Niin ikään ihanaa on seurata vierestä hiljaa kasvojesi seesteistä ilmettä, hengityksen tasaista rytmiä, kun nukut. Olet suloinen. Rakastan sinua.

terveisin, äiti

Poikani herää edelleen öisin syömään kaiketi kerran, pari – en ole aivan varma, koska yöimetykset rentouttavat tehokkaasti ja auttavat nukahtamaan uudelleen minuuteissa ellei sekunneissa. Hädin tuskin muistan heränneenikään. Lapseni on myös onneksi koko ajan ymmärtänyt, että yöllä ei pelaa muu palvelu kuin ruokapalvelu, eikä hän herää kukkumaan keskellä yötä kuin hyvin harvoin.

Koen nukkuneeni hyvin jo ties kuinka kauan, vaikka muutama kuukausi vauvan syntymän jälkeen menikin siihen, että tottui unen keskeytymiseen jokusen kerran yössä. Tältä ei tuntuisi taatusti, jos joutuisin ravaamaan sängyn ja pinnasängyn tai makuuhuoneen ja lastenhuoneen väliä joka yö useita kertoja. Jos virkistyn yöllä liikaa, voi mennä useita tunteja, ennen kuin nukahdan taas. Voin rehellisesti todeta, että perhepeti ja yöimetykset ovat pelastaneet vireyteni ja henkisen jaksamiseni vauva-arjen pyörteissä.

Meidän on tarkoitus muuttaa lähiaikoina isompaan asuntoon, ja siinä samalla hankimme myös pojallemme oman sängyn. Uskon, että hän oppii nukkumaan itsekseen viimeistään siinä vaiheessa, kun haluaa olla ”iso poika”. Silloin kerron hänelle, että isot pojat nukkuvat omassa sängyssä. Toki, jos on paha olla, hän saa tulla viereen isompanakin. Itse muistan lapsuudestani, miten ihanaa oli paeta painajaisunia äidin ja isän väliin. Sellaisen turvasataman haluan tarjota myös omalle pojalleni.

Poikani osaa kommunikoida rajoitetusti puhumalla, onhan hän vasta vajaan vuoden, mutta yksi selvästi tunnistettava sana hänellä on: äiti. Sydäntäni toki lämmittää, että ensimmäisenä merkityksellisenä sananaan hän oppi juuri sen, jolla kutsua minua. Yleensä kylläkin ”äiti, äiti, äiti” toistellaan tilanteessa, jossa on jokin hätä tai ollaan jotakin vailla, eli sävy ei ole niinkään lempeä kuin vaativa. Mutta hellyttävältä se kuulostaa topakasti sanottunakin.

Totuuden sanoakseni odotan sitä, kun lapsi osaa ilmaista itseään laajemmin sanojen avulla. En koe olleeni kovin hyvä lukemaan pienen vauvan tarpeita hänen eleistään ja ruumiinkielestään, vaikka olen yrittänyt parhaani. Minulla ei ole mitään yliluonnollista vaistoa sen suhteen, ja välillä se on ollut turhauttavaa ja masentavaa, kun ei vain pääse jyvälle siitä, mitä toinen kaipaa. Sanaton viestintä on toki tärkeässä osassa myöhemminkin elämässä, mutta puhuva lapsi osaa kuitenkin jo välittää aikuiselle viestejään suuremmalla tarkkuudella kuin vauva, jonka ilmaisussa saattaa vaihtua ainoastaan itkun sävy.

Äidin ja lapsen välisessä suhteessa konkretisoituu kaikkein selvimmin se, miten keskeistä vuorovaikutus on ihmisyhteisöille. Lapsesta tulee sosiaalinen olento vain ja ainoastaan siinä prosessissa, jossa hän viestii vanhempiensa ja muiden läheisten ihmisten kanssa. Ilman vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa lapsi ei oppisi esimerkiksi kieltä tai kasvonilmeiden sidonnaisuutta tunteisiin. Pienen vauvan kanssa koin aika raskaaksi sen, ettei hän osannut millään tavalla vastata ilmeisiin, eleisiin ja hellyydenosoituksiin, mutta sen sijaan itki paljon. Kun lapseni oppi hymyilemään, vuorovaikutus alkoi tuntua paljon palkitsevammalta.

Mitä enemmän lapselle kertyy vuorovaikutustaitoja, sitä helpompi on toivoakseni ymmärtää hänen tarpeitaan. Toisaalta tässä piilee myös mutta. Olemme kaksi erilaista persoonaa, eikä kukaan voi koskaan ymmärtää toista täydellisesti. Toivon kuitenkin, että vuorovaikutussuhteemme säilyy avoimena ja hyvänä läpi elämän.

Olemme päivittäin tekemisissä paradigmojen kanssa, vaikka sille ei tule normaaliarjessa uhrattua juurikaan ajatuksia. Kaikki, mitä tiedämme tai luulemme tietävämme, on osa jotakin paradigmaa. Auktoriteettiasemastaan johtuen paradigmat omaksutaan usein tiedostamatta, että niille on olemassa vaihtoehtoja.

Omassa elämässäni olen muutoksen kynnyksellä – lanseeraamassa uutta syömisparadigmaa. Olen lueskellut hiilihydraattitietoisesta ruokavaliosta paljon jo aiemmin, mutta en ole kokeillut hiilihydraattien vähentämistä käytännössä ennen kuin nyt. Samalla olen joutunut tarkistamaan monia vanhoja käsityksiäni yllättävissäkin asioissa.

Ennen luulin, että esimerkiksi pitkän koulu- tai työpäivän jälkeinen maatakaatava väsymys johtuu vain aktiviteettien raskaudesta. Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, että enemmän kuin mikään muu, vireystilaani vaikuttaa verensokerin taso. Mitä vähemmän verensokeria heiluttelevaa ruokaa, sitä parempi olo kaikin tavoin. Ennen välttelin monia rasittavia tehtäviä ja syytin jaksamattomuudestani laiskuutta ja itsekurin puutetta. Nyt, kun syön enemmän rasvaa ja vähemmän hiilihydraatteja, jaksan tehdä ne asiat väsymättä. Miksei kukaan ole kertonut tätä minulle aiemmin?

Vastaus piilee paradigmassa. Vallitsevan paradigman aiheuttamia toimintatapoja ja syy-seuraus-suhteita pidetään itsestään selvinä ja asiaan kuuluvina. Ravitsemustieteen tämänhetkinen paradigma – se, että hiilihydraatit ovat hyvästä ja rasva pahasta – istuu tiukassa. Onneksi kuitenkin monet omilla aivoillaan ajattelevat ihmiset ovat alkaneet kyseenalaistaa tätä käsitystä. Henkilökohtaiset empiiriset kokeet puhuvat omaa vahvaa kieltään siitä, miten radikaalisti oikeanlainen syöminen voi vaikuttaa sekä kehoon että mieleen.

Paradigman muutos saattaa aluksi tuntua hypyltä tuntemattomaan, kunnes alkaa tiedostaa, että mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi ollutkaan. Paradigman muutoksesta Wikipedia sanoo: ”Koska vanhassa paradigmassa on takana valtava määrä valtaa, organisaatioiden olemassaolon selitystä ja yhteiskunnallisia suhteita, paradigman vaihtumisen tunnustaminen ei ole helppo ja nopea tapahtuma. Lopulta uusi paradigma muuttaa kuitenkin tiedettä, sitten teknologiaa ja lopulta ihmisten elämää ja yleistä näkemystä olemassaolosta. ”

Saa nähdä, kauanko ravitsemustiede vielä joutuu odottamaan kipeästi kaipaamaansa paradigman muutosta. Onneksi jokainen voi tehdä muutoksen omalla kohdallaan pikemmin - aloittaa vaikka heti tänään.

Imetyksen onnistuminen ei ollut itsestään selvää. Ensimmäiset kolme viikkoa synnytyksen jälkeen taistelin, jotta saisin vauvani kasvamaan omalla maidollani. Onneksi on Imetystukilista. Onneksi on rintapumppu sekä korvikkeet, joiden avulla turvataan väsyneen vauvan ravinnonsaanti, kunnes hän on vahvistunut tarpeeksi imeäkseen rintaa tehokkaasti. Onneksi en luovuttanut.

Imetystukitoiminnasta taitaa tulla uusi harrastukseni. Haluan tarjota myös muille mahdollisuuden nauttia tästä ihmeellisestä vuorovaikutuksesta – mikäli he niin toivovat. Minusta imetyksellä on hyvin paljon positiivista annettavaa sekä äidille että lapselle. Toivottavasti saan jatkaa poikani imettämistä vielä pitkään.

Aivan pienen vauvan kanssa arki oli niin uuvuttavaa, että tottumattomalta vauvan vaatteiden ja vaipan riisuminen ja pukeminen takaisin tuntui vievän hirvittävästi aikaa ja voimia. Sitä ei jaksanut tehdä useammin kuin oli välttämätöntä. Koetin kyllä kannatella poikaa lavuaarin päällä vaipanvaihdon yhteydessä ja suhistella ”piss piss piss” -ääntä, mutta ei häneltä sinne useinkaan pissaa tullut. Vähän ajan päästä väsyin yrittämään ja laitoin koko hankkeen jäähylle.

Minkäänlaista viestiä pissan tulosta en ole tähänkään päivään mennessä oppinut tunnistamaan lapsesta. Myöskään intuitioni ei ikävä kyllä avita minua tässä asiassa. Monet vvv:tä harrastavat vannovat sen nimeen, että aivan pienikin vauva osaa pidätellä. Luulen, että jonkin verran virtsarakon hallintaa voi olla jo vastasyntyneellä, mutta löysää maitokakkaa uskoisin olevan melkein mahdoton pidättää. Ulostaminen on oikeastaan refleksi, vaikka sulkijalihas onkin tahdonalainen. Maitokakan livahdus tapahtuu niin sukkelaan, ettei vauva edes ehdi ilmoittaa asiasta etukäteen.

Meillä vvv ei siis ottanut oikein tuulta alleen ensimmäisen puolen vuoden aikana, kun vauva oli täysimetyksellä. 7 kuukauden kohdalla kuitenkin tapahtui muutos. Ensinnäkin poikani oppi istumaan, joten hänet saattoi asettaa itsekseen potalle ilman, että aikuisen lihasvoimia tarvittiin kannatteluun. Jotakin hyötyä aiemmista pissatusyrityksistäkin oli ollut, sillä lapsi osasi selvästi yhdistää suhisteluäänen pissaamiseen. Nykyään monesti kun lasken hänet potalle istumaan ja sanon ”piss piss piss”, hän pissaa välittömästi. Jos hänellä ei satu olemaan hätä, pissaa ei tule. Toteutamme tätä pottailua hyvässä hengessä muutaman kerran päivässä pyrkimättä vielä mahtaviin tuloksiin. On kuitenkin aina hauska tapaus, jos pottaan tulee pissa. Ilman vaippaa en poikaa pidä kuin lyhyitä aikoja, koska pesen mieluummin vaippoja kuin kastuneita vaatteita.

Kiinteiden ruokien aloitus puolen vuoden iässä sai aikaan toisen muutoksen vauvan vessakäyttäytymisessä: uloste muuttui paljon aiempaa jämäkämmäksi, joten lapsesta huomaa nykyään selvästi, milloin hänellä on kakkahätä. Hän rupeaa ähkimään ja jännittämään vartaloaan. Poika ei ole silloin kiinnostunut mistään ympäröivästä, vaan hänen huomionsa on ikään kuin kääntynyt sisäänpäin. Näissä tilanteissa kiikutan lapsen vessanpöntölle ja autan hieman ponnistamaan, jolloin kakka tulee pönttöön. Tämä on erinomaisen mukavaa sekä lapsen kannalta, kun ei tarvitse ulostaa housuihinsa, että äidin näkökulmasta, kun säästyy kakkavaipan pyykkäämiseltä.

Tällä linjalla jatkamme tästä eteenpäinkin. Kuivaksi oppimisesta ei vielä lähimainkaan ole kyse, vaan siitä, että minä avustan lasta tekemään tarpeensa muualle kuin vaippaan. Ajan kanssa hänelle kehittyy varmasti kyky ilmoittaa itse hädästään etukäteen, ja se tulee tekemään vessattamisesta vielä monin verroin helpompaa.

Kuparikierukka ei tietenkään ole sataprosenttisen varma ehkäisy. Eräs ystäväni on kierukkalapsi, ja lähipiirissä on ollut kierukkaraskaus, joka päättyi keskenmenoon, joten on hyväksyttävä myös ehkäisyn mahdollinen pettäminen. Mutta yhdistettynä imetykseen ja kuukautisten puuttumiseen toistaiseksi kierukan teho todennäköisesti riittää meidän tilanteessamme. Ajattelen kuitenkin niin, että jos lapsi haluaa ehkäisystä huolimatta tulla, se on silloin Korkeimman tahto ja tilanne otetaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Yleensä elämä kantaa.

Ensimmäinen lapsi ei tullut helposti, mutta en silti kuvittele, että ehkäisemättä voisi jättää kokonaan. Hedelmöittyminen on loppujen lopuksi niin suuri mysteeri. Se kun voi odotuttaa itseään vuosia tai tapahtua kerrasta. Ennen kierukan laittoa jouduin tekemään varmistukseksi raskaustestin, ja olin jälleen onnellinen tuloksesta kuten myös viime kerralla toista vuotta sitten. Silloin tulos oli positiivinen, nyt puhdas negatiivinen, ja hyvä niin. Toivoisin lapsilleni muutaman vuoden ikäeroa, mutta aborttia en toki kykenisi tekemään sen tähden.

Olen tällä hetkellä tyytyväinen yhden lapsen äitinä. Saa nähdä, palaako vauvakuume jossain vaiheessa. Kuparikierukka on kuitenkin siitä mukava ehkäisy, että sen saa pois lääkärin vastaanotolla milloin vain, eikä hedelmällisyyden palautumista tarvitse odotella kuukausikaupalla. Tämän takia halusin nimenomaan hormonittoman ehkäisyn. Yhteiselo kierukan kanssa on ainakin alkanut varsin mainiosti, sillä asennus nipisti vain hieman. Ensimmäisen vuorokauden aikana oli lieviä tuntemuksia, joista kuitenkin selvisi parilla särkylääkkeellä, ja sen jälkeen kierukka ei ole juurikaan muistuttanut itsestään. Toivottavasti jatkossakin sujuu yhä yhtä mukavasti!

Nämä elämykset ovat yleensä hyvin voimakkaita ja hyvin henkilökohtaisia. Minulla on ollut niitä muutamia, joista kaksi ajattelin jakaa kanssanne nyt.

Kuva 1. Kylmä, kirkas talvi-ilta. Olemme hetki sitten sukeltaneet hienon, hopeanhohtoisen auton takapenkille. Juhlat on juhlittu, saa hengähtää. Bestman ajaa, auto alkaa lämmetä. Edessä on yö hienossa hotellissa. Kosketusetäisyyden päässä nuori, komea sulhanen. Kaupungin valot tulevat pian näkyviin. Voi kunpa saisin viipyä tässä vielä hetken pidempään!

Kuva 2. On syntymäpäiväni. Istun autossa mieheni kyydissä. Kevätaurinko paistaa täydeltä terältä. Lähisukulaiset ovat hetki sitten saaneet kuulla uutisia ja ovat tulossa illalla käymään. Pelot ovat osoittautuneet turhiksi, ihana vauvani voi hyvin. Enää ei tarvitse salailla. Edessä on ihmeellinen ja jännittävä ajanjakso. Jokin voi mennä pieleen vielä myöhemmin, mutta sitä on turha surra nyt. On aika juhlia!

Mitkä ovat sinun elämäsi pysäytyskuvia?