Hän raivasi tiensä väkijoukon halki. Hänen hengityksensä kohisi ja veri suhisi päässä. Lopulta hän pääsi tarpeeksi lähelle, paikkaan, josta näki kukkulalle.

Kukkulalla oli muutamia ihmisiä, mutta hänen katseensa nauliutui vain huivipäiseen naiseen. Hän katsoi nieleskellen väkijoukon keskeltä, kun naisen käsivarret ottivat vastaan hervottoman, kalpean olennon. Hän kurotteli nähdäkseen paremmin. Nainen oli polvistuneena maahan, olento makasi hänen sylissään, ja olennon kasvot olivat naisen sirojen käsien välissä.

Naisen kasvot näkyivät vain viistosti, ja huivi peitti niistä suuren osan, mutta hän pikemminkin aisti kuin näki kyyneleet. Hän tunsi ne omilla poskillaan polttavina kuin veripisarat, jotka olivat vuotaneet rinteen päälle ja imeytyneet heinikkoon. Hän sulautui naiseen ja tunsi sormissaan, miltä olennon eloton iho tuntui sivellessä. Naisen hartiat vavisivat, ja hän tunsi väristysten juoksevan selkäpiissään.

Suru pulpahteli hänestä. Nainen, hän itse - hän ei erottanut enää, kumpi – kosketti kalpean vartalon jokaista haavaa. Kädet, kasvot, kaula, rinta, selkä, vatsa, jalat – kaikki olivat niin tuttuja hänelle, mutta nyt tuskallisesti kalvenneita. Hän sävähti tuntiessaan kyljen ihon rikkinäisen kudoksen. Elämä oli paennut rosoisten reikien kautta.

Hän ei muistanut, kuinka kauan oli itkenyt. Lopulta hän antoi niiden ottaa hänen lapsensa ja kantaa ruumiin pois. Hänen tajunsa ympäristöstä oli kadonnut. Hän tunsi, kuinka hänet nostettiin pystyyn ja talutettiin alas. Hän loi vielä hätäisen katseen kummun päällä kohoavaan tummaan ristiin. Sen varjo tuntui täyttävän koko rinteen ja imevän häntä puoleensa.

Sitten hän tajusi, että nainen oli viety pois, mutta hän itse oli vielä siinä. Väkijoukko oli kaikonnut. Nainen alkoi irrota hänestä, mutta hän tunsi kivenkaltaisena painona sydämellään sen, että kokisi saman vielä uudelleen.

Michelangelon Pietà