Pieni kultani, kun tänään katson sinuun, näen reippaan puolitoistavuotiaan pojan. Olet jo niin iso, ja kuitenkin niin pikkuinen vielä. Olen joka päivä iloinen sinun olemassaolostasi. Sinä teit minusta äidin, ja sinun ansiostasi sain viime viikolla viettää äitienpäivää.

Sinä olet terve, vahva ja hyvin kehittynyt, niin kuin raskaus- ja vauva-aikanasi aina toivoin ja rukoilin. Osaat kävellä ja juosta, syödä lusikalla, juoda mukista ja taputtaa käsiä. Osaat halata ja silittää, auttaa kotitöissä ja tehdä jekkuja. Olet hassu, ihana, suloinen, rakas, kaunis, viisas, huumorintajuinen. Olet myös vahvatahtoinen, omapäinen, paikoin vaativa, aktiivinen. Olet oma poikani.

Mikä ihmeellisintä, sinä osaat nyt puhua! Osaat kertoa, mitä haluat ja miltä sinusta tuntuu. Pystyn nyt ymmärtämään sinua niin paljon paremmin kuin joskus aikaisemmin. Me pystymme kommunikoimaan keskenämme, sinä ja minä. Äidin mieli tulee iloiseksi, kun toteat esimerkiksi, että ”äiti kiva”. On niin hauska kuunnella, kun kerrot omalla tavallasi, mitä päässäsi liikkuu. Sinä opit koko ajan puhumaan paremmin ja paremmin. Ei taatusti mene aikaakaan, kun sanot jo lauseita.

Yritän kirjoittaa sinulle aina toisinaan, ehkä syntymäpäiviesi tienoilla tästä eteenpäin. Haluan, että sinulle jää muisto niistä tunteista, joita olen sinua kohtaan tuntenut ollessasi pieni. Saat nämä kirjeet omaksesi sitten, kun olet isompi ja ymmärrät enemmän.

Rakkaudella,

Äiti

Lapsenhoitoideologiani punaisena lankana on jo ennen poikani syntymää ollut seuraava lause: ”Pidä lasta sylissäsi kaksi vuotta. Jos et pidä, pidät koko elämäsi.” Kun tarjoaa lapselle maksimaalisesti läheisyyttä varhaisvuosina, hän saa siitä erinomaisen perusturvan loppuelämää ajatellen. Pidän edelleen tästä periaatteesta kiinni, mutta yli yksivuotiaan kanssa olen ruvennut tuntemaan olevani hieman hukassa sen suhteen, mitä pitäisi olla sen lisäksi.

Pidän lasta mielelläni paljon lähellä, sillä sen minä osaan ja se tuntuu hyvältä. Monesti lapsi kuitenkin karkaa omiin touhuihinsa ja malttaa olla sylissä paikallaan lähinnä imetyksen aikana tai jos nukahtaa siihen. Tällä hetkellä tuntuu, että se, mitä lapsi minusta haluaa, ei ole läheisyys, vaan henkinen läsnäolo. En mielellään saisi hänen seurassaan suunnata huomiotani mihinkään muuhun keskittymistä vaativaan toimintaan kuin hänen kanssaan olemiseen. Poikani haluaa vuorovaikutusta, seurustelua, yhdessä tekemistä, virikkeitä, toisen ihmisen huomiota. Toki ymmärrän näiden tarpeen ja tarjoankin näitä hänelle jonkin verran. Jossain vaiheessa kuitenkin huomaan väsyväni.

Minkä verran minun tulee järjestää lapselle virikkeitä? Kuinka monta tuntia päivässä minun on käytettävä aikaani yksinomaan hänen kanssaan touhuamiseen? Saanko tehdä mitään omia asioitani muulloin kuin hänen nukkuessaan? Lapseni nukkuu päivällä yhdet puolentoista tunnin unet ja yöllä yleensä 10-11 tuntia, joten ihka omaa aikaa ei jää paljon. Saako omaa aikaa kaivata, kun on kuitenkin äärimmäisen kipeästi halunnut lapsen? Jos lasta ei olisi, omaa aikaa olisi puolestaan ihan liikaa, enkä keksisi, mihin sen kaiken käytän.

Pidän kotihoitoa pienelle lapselle hyvänä ratkaisuna, mutta nyt alkaa tuntua, ettei minusta ole kotiäidiksi. Kaipaan keskustelua, väittelyä, älyllistä haastetta. Näistä mitään ei toistaiseksi voi harrastaa lapsen kanssa, kun hän on vielä niin pieni. Perhekerhot ja sen sellaiset täyttävät tätä tarvetta osaltaan, mutta niihinkään emme ole ehtineet nyt moneen viikkoon. Jos jaksaisin viedä lapsen joka päivä esimerkiksi leikkipuistoon, hän ehkä saisi mielenkiintoista tekemistä eikä vaatisi niin paljon minun seuraani, mutta itse pitkästyn. Ulkoilumme on useammin kävelylenkki, koska se tuntuu itselleni mielekkäämmältä kuin puistossa seisoskelu.

Olen nyt ajatellut, että ehkä kotona olevassa äidissä on lapselle kuitenkin jotakin sellaista arvoa, jota ei voi mitata. Onhan sekin jotain, ettei lasta tarvitse repiä kesken unien päivähoitoon, vaan saamme heräillä joka aamu yhdessä ja rauhassa. Lapsen ei tarvitse ikävöidä minua päivät pitkät eikä kilpailla monien muiden lasten kanssa aikuisen huomiosta. Äidin syliin pääsee aina, kun haluaa. Kotona on rauhallista, tuttua ja turvallista. Aikanaan, luultavasti ensi syksynä, lapsi joutuu kuitenkin menemään vieraalle hoitoon. Siihen asti pyrin tarjoamaan hänelle hyvän perushoivan ja sen päälle jotain extraa omien mahdollisuuksieni rajoissa.

Pieni pojanviikarini, kultasukka, pörröpää. Sinä olet nyt ollut meillä jo vuoden, vaikka toisaalta tuntuu ihan siltä kuin olisit syntynyt vasta eilen. Olet terve, reipas ja taitava poika. Osaat kävellä muutaman askeleen, osaat sanoa ”äiti” ja jokusen muun omanlaisesi sanan. Osaat taputtaa käsiäsi ja vilkuttaa, ja parhaillaan harjoittelet antamaan ja ottamaan esineitä. Sinulla on neljä pikku hammasta ja lisää tulossa.

Sinun ansiostasi olen nyt saanut olla äiti vuoden ajan. Tehtävä ei ole ollut välttämättä täysin helppo, sillä osaat tarvittaessa vaatia hyvinkin pontevasti, jos koet olevasi jotain vailla. Olet aktiivinen ja kova liikkumaan, etkä ole malttanut pysyä pitkiä aikoja aloillasi sylissä sen jälkeen, kun opit laskeutumaan siitä itse pois. Imetyshetkienkin aikana teet seisontaharjoituksia, pieni akrobaattipoika.

On ihana katsella ovelia hymyjäsi, silmien pilkettä, ja kuunnella sydämellistä naurunkujerrustasi, kun olet iloinen. Niin ikään ihanaa on seurata vierestä hiljaa kasvojesi seesteistä ilmettä, hengityksen tasaista rytmiä, kun nukut. Olet suloinen. Rakastan sinua.

terveisin, äiti

Olemme poikani syntymästä asti, pian jo vuoden ajan, nukkuneet perhepedissä: sekä äiti, isä että lapsi sulassa sovussa vierekkäin. Lapselle ei edes hankittu omaa sänkyä hänen syntyessään, ja hyvä niin, sillä se olisi jäänyt tarpeettomaksi. Vauva-ajan yöheräilyt on ollut tavattoman paljon helpompi hoitaa näin: lapsi kiinni rintaan ja molemmille unta palloon. Ja mikäs sen ihanampaa kuin herätä aamulla siihen, että kainalosta löytyy lämmin, pehmeä vauva, joka jokeltelee iloisesti.

Poikani herää edelleen öisin syömään kaiketi kerran, pari – en ole aivan varma, koska yöimetykset rentouttavat tehokkaasti ja auttavat nukahtamaan uudelleen minuuteissa ellei sekunneissa. Hädin tuskin muistan heränneenikään. Lapseni on myös onneksi koko ajan ymmärtänyt, että yöllä ei pelaa muu palvelu kuin ruokapalvelu, eikä hän herää kukkumaan keskellä yötä kuin hyvin harvoin.

Koen nukkuneeni hyvin jo ties kuinka kauan, vaikka muutama kuukausi vauvan syntymän jälkeen menikin siihen, että tottui unen keskeytymiseen jokusen kerran yössä. Tältä ei tuntuisi taatusti, jos joutuisin ravaamaan sängyn ja pinnasängyn tai makuuhuoneen ja lastenhuoneen väliä joka yö useita kertoja. Jos virkistyn yöllä liikaa, voi mennä useita tunteja, ennen kuin nukahdan taas. Voin rehellisesti todeta, että perhepeti ja yöimetykset ovat pelastaneet vireyteni ja henkisen jaksamiseni vauva-arjen pyörteissä.

Meidän on tarkoitus muuttaa lähiaikoina isompaan asuntoon, ja siinä samalla hankimme myös pojallemme oman sängyn. Uskon, että hän oppii nukkumaan itsekseen viimeistään siinä vaiheessa, kun haluaa olla ”iso poika”. Silloin kerron hänelle, että isot pojat nukkuvat omassa sängyssä. Toki, jos on paha olla, hän saa tulla viereen isompanakin. Itse muistan lapsuudestani, miten ihanaa oli paeta painajaisunia äidin ja isän väliin. Sellaisen turvasataman haluan tarjota myös omalle pojalleni.

Lapseni on tullut kehitysvaiheeseen, jossa hän on hyvin ihastuksissaan vuorovaikuttamisesta. Olemmehan toki jo aiemminkin kommunikoineet keskenämme eri tavoin, mutta nyt poikani on selvästi tajunnut jutun juonen. Hän on tavattoman iloinen, jos hän saa läpsyttää kädellään minun kättäni tai leikisti ojentaa minulle jotakin, vaikkakaan ei osaa vielä päästää esineestä irti antaakseen sen toiselle. Hän on oppinut taputtamaan käsiään ja iloitsee, kun minä taputan ja hän saa toistaa perässä. Lasta myös naurattaa hurjasti, jos matkin hänen ääntelyään, esimerkiksi huulten pärisytystä.

Poikani osaa kommunikoida rajoitetusti puhumalla, onhan hän vasta vajaan vuoden, mutta yksi selvästi tunnistettava sana hänellä on: äiti. Sydäntäni toki lämmittää, että ensimmäisenä merkityksellisenä sananaan hän oppi juuri sen, jolla kutsua minua. Yleensä kylläkin ”äiti, äiti, äiti” toistellaan tilanteessa, jossa on jokin hätä tai ollaan jotakin vailla, eli sävy ei ole niinkään lempeä kuin vaativa. Mutta hellyttävältä se kuulostaa topakasti sanottunakin.

Totuuden sanoakseni odotan sitä, kun lapsi osaa ilmaista itseään laajemmin sanojen avulla. En koe olleeni kovin hyvä lukemaan pienen vauvan tarpeita hänen eleistään ja ruumiinkielestään, vaikka olen yrittänyt parhaani. Minulla ei ole mitään yliluonnollista vaistoa sen suhteen, ja välillä se on ollut turhauttavaa ja masentavaa, kun ei vain pääse jyvälle siitä, mitä toinen kaipaa. Sanaton viestintä on toki tärkeässä osassa myöhemminkin elämässä, mutta puhuva lapsi osaa kuitenkin jo välittää aikuiselle viestejään suuremmalla tarkkuudella kuin vauva, jonka ilmaisussa saattaa vaihtua ainoastaan itkun sävy.

Äidin ja lapsen välisessä suhteessa konkretisoituu kaikkein selvimmin se, miten keskeistä vuorovaikutus on ihmisyhteisöille. Lapsesta tulee sosiaalinen olento vain ja ainoastaan siinä prosessissa, jossa hän viestii vanhempiensa ja muiden läheisten ihmisten kanssa. Ilman vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa lapsi ei oppisi esimerkiksi kieltä tai kasvonilmeiden sidonnaisuutta tunteisiin. Pienen vauvan kanssa koin aika raskaaksi sen, ettei hän osannut millään tavalla vastata ilmeisiin, eleisiin ja hellyydenosoituksiin, mutta sen sijaan itki paljon. Kun lapseni oppi hymyilemään, vuorovaikutus alkoi tuntua paljon palkitsevammalta.

Mitä enemmän lapselle kertyy vuorovaikutustaitoja, sitä helpompi on toivoakseni ymmärtää hänen tarpeitaan. Toisaalta tässä piilee myös mutta. Olemme kaksi erilaista persoonaa, eikä kukaan voi koskaan ymmärtää toista täydellisesti. Toivon kuitenkin, että vuorovaikutussuhteemme säilyy avoimena ja hyvänä läpi elämän.