Minä hedelmöityin ja kiinnityinkin hetkeksi kohdun seinämään. Mutta minussa oli jotakin vikaa, enkä saanut kunnon otetta. Riipuin siinä kiinni minkä jaksoin, muutaman päivän, mutta sitten putosin. Äitini ei saanut koskaan tietää, että minua oli olemassakaan. Hänen kuukautisensa tulivat ajallaan, ehkä hieman kivuliaampina ja runsaampina kuin ennen, mutta muuten normaaleina. Minä muutin hetkeksi hänen hormonitoimintaansa niin, että hän olisi voinut saada raskaustestiin haalean viivan, joka sekin olisi haalistunut kokonaan pois testiä uusittaessa. Tämän pienen häivähdyksen takia lääkärit ovat keksineet minulle nimen kemiallinen raskaus.

Minun kohtaloni oli mikrokokoinen keskenmeno; minä olin hädin tuskin olemassa, mutta mahdollisesti äitini olisi toivonut minua kovasti. Minä, joka olin juuri vasta saanut alkuni, kuolin melkein heti. Samalla kuoli äitini unelma minusta. Kukaan ei saa koskaan tietää - en minä itsekään - kuka tai minkä näköinen olisin ollut, jos kaikki olisi mennyt toisin.

Minussa oli jo kaikki geenit, joiden pohjalta olisin voinut kehittyä ihmiseksi, mutta olisin kai ollut viallinen. Äitini kohtu irrotti minut hellävaraisesti itsestään, jotta se saisi kenties seuraavassa kuussa ravita jotakuta toista, jotakuta vahvempaa. Ehkä tällä toisella olisi minua paremmat mahdollisuudet kehittyä terveeksi vauvaksi ja lapseksi, kasvaa aikuiseksi ja elää kokonainen pitkä elämä.

Minä sen sijaan sain vain hipaista elämää, jota ei ollut varmaankaan tarkoitettu minulle.