Pyrin monessa asiassa luonnollisuuteen, mutta ikävä kyllä joissakin asioissa luonnollisuus tarkoittaa sitä, että joutuu silittämään yhteiskuntaa vastakarvaan. Muun muassa länsimaisten kauneusihanteiden suhteen joudun toimimaan näin. Länsimaisella mittapuulla kauniin naisen tulee olla nuori, valkoinen, hoikka, rypytön ja karvaton. Minä en halua mukautua tähän muottiin, vaikka tällä hetkellä täytänkin kriteereistä sattumalta neljä ensimmäistä. Mukautumattomuuteni ilmenee listan viimeisessä kohdassa. Minä en nimittäin ole karvaton.

Suuri osa länsimaisista naisista käyttää paljon aikaa viikoittain tai jopa päivittäin eliminoidakseen karvankasvunsa, koska rehottavaa karvoitusta ei pidetä kauniina yhteiskunnassamme. Onneksi kiusallisten karvojen poissa pitämiseen on keksitty ladyshaverit, epilaattorit, vahaliuskat, pinsetit ja sähköhoidot. Kun (keinotekoisen) karvattomia naisia näkee ympärillään yhä enemmän, syntyy illuusio siitä, että karvattomuus on naisen normaalitila. Se mikä on yleistä, on normaalia, ja se mikä on normaalia, on yhtä kuin luonnollista. Vaikka lähes kaikki naiset olisivat luonnostaan enemmän tai vähemmän karvaisia, jos he eivät poistaisi karvojaan, karvaisuus on alettu mieltää naiselle luonnottomaksi, jopa iljettäväksi ominaisuudeksi. Tämä on minusta hyvin surullista ja sisäisen feministini mielestä myös hyvin raivostuttavaa.

Miksi karvoitus on epänaisellista kaikkialla muualla paitsi päässä, jossa karvoituksen tulee poikkeuksellisesti olla tuuhea, pitkä ja silkinsileä? Mikseivät säärikarvat ole kauniita, jos ne kerran ovat samaa ainetta kuin hiukset? Minkä vuoksi pitkiä kainalokarvoja naisella pidetään suurin piirtein pyhäinhäväistyksenä? Onko aikuisen naisen saatava häpykumpunsa näyttämään esimurrosikäisen tytön pimpiltä vain sen takia, että häpykarvat koetaan jotenkin luotaantyöntäviksi? Miksi karvaista naista pidetään luonnottomana, vaikka luonnottomia ovat ainoastaan karvanpoistomenetelmät? Miksei karvainen nainen muka voisi olla kaunis?

Minä olen karvainen, ja minä olen kaunis. Käsissäni ja jaloissani on hennon vaaleanruskea karvapeitto, joka ei edes näy kaikissa valaistuksissa; kainalo- ja häpykarvat ovat tummempia. Kulmakarvani kasvavat huomaamattomasti aavistuksen verran yhteen, ja ylähuuleni yläpuolella tulevat vastaan hennot, näkymättömät viikset. Aiemmin ajelin muutaman päivän välein kainaloni hienhajun pelossa ja silloin tällöin säärikarvatkin, mutta vähän aikaa sitten päätin kokeeksi antaa kaikkien karvojeni kasvaa. Luonnontilassa on ollut yllättävän hyvä olla, ja tästä eteenpäin ladyshaverini saakin useimmissa tilanteissa jäädä kaappiin. Jos joku ei pidä minusta karvojen takia, se on hänen ongelmansa, enkä minä tarvitse mihinkään niin pinnallista ihmistä. Karvani ovat vain minun ja kuuluvat ainoastaan minulle, kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida niitä. Minun ei yksinkertaisesti tarvitse leikata itsestäni irti mitään, mitä en halua, vaikka se ei jonkun muun mielestä olisi kaunista.

Jos ihminen ei pidä jostakin asiasta itsessään, hänellä on kaksi vaihtoehtoa: hän voi yrittää muuttaa tai poistaa sen asian ja pitää sen poissa, mikä tapa valitettavan usein on vallalla nyky-yhteiskunnassa. Toinen, vaikeampi vaihtoehto on se, että yrittää hyväksyä kyseisen asian itsessään ja mahdollisesti jopa oppii pitämään siitä. Minun mielestäni ihmisten tulisi useammin rohkaistua valitsemaan tämä toinen vaihtoehto, sillä ensiksi mainitulla tavalla toimiessaan he taistelevat koko ajan itseään vastaan. Olisimme kaikki onnellisempia, jos silittäisimme itseämme useammin myötä- kuin vastakarvaan.