Osalle ihmisistä lapsen hankkiminen on mitä stressaavin projekti. Jotkut ovat jo alle vuoden yrityksen jälkeen aivan puhki ja totaalisen valmiita luopumaan koko lisääntymisaikeesta. Kaikki keinot on käytetty - vitamiinit, ovistikut tai edes päällään seisomiset eivät tuo toivottua lopputulosta, pakkonainti uuvuttaa ja parisuhdekin rakoilee asian tähden. Joskus mietin, mitenköhän päänuppini jakselisi, jos olisin lastannut vauvan yrityksen heti alusta asti noin suurilla paineilla. Täältä käsin katsottunahan mistään edellä mainituista keinoista ei olisi ollut sanottavaa hyötyä meidän kohdallamme. Sen lisäksi, että olisimme liiasta yrittämisestä huolimatta yhä lapsettomia, muukin elämämme olisi mukavasti pilalla.

Minulla on ollut paljon kärsivällisyyttä vauvan viipymisen suhteen, mistä olen toki iloinen. En kuitenkaan syytä tästä tyyneydestä jaloa luonnettani, vaan itsekin ihmettelen kykyäni siihen. Olenko vain alitajuisesti tiennyt, että minun pitää säästää voimiani? Aavistanko, etten jaksaisi kulkea minulle varattua pitkää tietä kohti äitiyttä, jos kaikki paukut olisi käytetty heti alussa? Vai mikä on tämän kaiken tarkoitus?

Ehkä vain tiedän sisimmässäni, että asioiden on mentävä näin. Jos minulla olisi jo lapsi, olisin tietenkin onnellinen hänestä. Mutta kun lasta ei kerran ole, voin viileästi todeta, että hyvä kun ei ole. Jos minulla olisi tässä vauva hoidettavana, en voisi keskittyä juuri nyt itseeni ja omaan kasvuuni. Jos olisin tullut raskaaksi heti kun sille annettiin mahdollisuus, tietyt oivallukset olisivat jääneet syntymättä. Koska tärkeimmät välähdykset syntyvät hitaasti, tarvitsin monta vuotta ymmärtääkseni, miten paljon kipeitä ja selvitystä vaativia kohtia lapsuuteni on minuun jättänyt. Lapselleni on parempi, että pääsen kipukohtieni kanssa kamppailemisessani tiettyyn pisteeseen, ennen kuin minusta itsestäni tulee kasvattaja. On kaikkien osapuolten kannalta mielekästä, että saan hoidettua oman päänuppini kuntoon nyt, kun ei vielä ole toista minusta riippuvaista huollettavaa.

Olen aiemmin jotenkin hajamielisesti ajatellut, että viimeistään sitten, kun minulla on lapsi, tunnen itseni aikuiseksi. Nyt tajuan, että voin aikuistua tässä ja nyt, kun vain otan elämäni johdon omiin käsiini. Tämä vaatii lopullista pesäeroa lapsuuden perheeseeni, sen kulttuuriin ja odotuksiin, joita en pysty täyttämään. Silti jo ajatuskin tuntuu ihanan vapauttavalta: minä olen vahva ja päätän itse omasta elämästäni. Minusta tulee aikuinen. Kun olen saavuttanut sen, minusta voi tulla myös äiti.