Aina sitä voi yllättyä. Meillä oli tänään lapsettomuustutkimusten ensikäynti julkisen terveydenhuollon puolella. Asiat kääntyivät jonkin verran uuteen suuntaan, kun tämä lääkäri antoi lausuntonsa tilanteestamme. Toisin kuin aiemman gynekologini mielestä, tämän lapsettomuuteen erikoistuneen lääkärin mukaan mieheni sperma on korkeintaan hieman heikentynyttä, muttei merkittävästi. Vikaa siis aletaan etsiä uudelleen minusta, vaikka on hyvin mahdollista sekin, että jäämme selittämättömästi lapsettomiksi - tai saamme lapsen. Koska lääkäri oli melko toiveikas, minäkin olen.

Toivottavasti vain minusta ei löydy jatkotutkimuksissa mitään hälyttävää. Jos olemme molemmat kunnossa, voimme jatkaa lapsen yrittämistä ilman hoitoja, mikä olisi helpottavaa. Oma teoriani on, että meissä on molemmissa vähän vikaa - miehen siittiöt eivät ole aivan priimaa, enkä minä ole ovuloinut joka kierrossa - mutta vielä jollakin kerralla kaikki osuu kohdalleen.

Varjopuoli näissä hyvissä uutisissa oli se, että mieheni ei halua enää jatkaa tutkimuksia, kun hänessä ei olekaan vikaa. Ymmärrän kyllä häntä tavallaan, koska minä olen koko ajan ollut se, joka haluaa lasta enemmän. Minun pitää käydä tämä kaikki läpi aika lailla itsekseni, eikä se tunnu aina hyvältä. Ei minua tarvitse kuitenkaan sääliä. Olen tottunut siihen, että ihmisen on itse autettava itseään.

Olen hämmentynyt, kun asiat eivät menekään kovin suoraviivaisesti tämän lapsettomuuden osalta. Pitkään luulin, että syy oli minussa, sitten selvisi, että se on miehessä. Nyt se taas on jossakin siltä väliltä, ei ehkä missään, tai molemmissa. Toivoa on nyt enemmän, mutta samalla myös pelko siitä, että minussa itsessäni olisi jokin paha, piilevä vika. Ei se ole kovin todennäköistä, mutta kohtahan sen onneksi tietää varmasti. Toivon, että varmuus poistaisi tämän hämmennyksen.