Käyn opiskelun ohella töissä eräässä seurakunnassa. Työ ei kuulu opiskelemaani alaan, mutta on hallittavissa myös ilman koulutusta. Työssä näen melkein viikoittain erästä seurakuntalaista, joka on ehdoton kriitikko. Hänen katseestaan ja kommenteistaan huomaa selvästi, että minä en ole hänen mielestään lainkaan kelvollinen noihin töihin. Olen vain ammattitaidoton opiskelija, jonka sanomista ja tekemisistä löytyisi aina korjaamisen varaa, jos hän viitsisi ryhtyä korjaamaan.

Tämä kyseinen kriitikko on opettajana yliopistolla, jossa kriittisyys ja palautteen antaminen toki kuuluvat olennaisena osana toimintatapoihin. Rakentava kritiikki on tarpeellinen väline, jonka avulla ihmiset voivat auttaa itseään ja toisiaan kehittymään. Kun kritiikki on aiheellista ja osuvaa, se on paikallaan ja toimii hyvässä tarkoituksessa. Minäkin olen vasta nyt opiskelujen loppuvaiheessa kasvanut kritiikin antamisessa ja vastaanottamisessa, eikä palautteen saaminen onneksi tunnu enää niin vaikealta kuin aiemmin. Tässä tapauksessa en kuitenkaan pidä saamaani palautetta osuvana ja rakentavana. Jos kriittisyys ilmenee töykeytenä ja moitteina, se ei ole enää tervettä vaan lähentelee halveksuntaa. Kritiikki ei ole enää rakentavaa, jos sen esittämisellä ei ole välinearvoa vaan itseisarvo.

On tilanteita, joissa kriittinen sivallus saisi jäädä antamatta, ja ihannetapauksessa sen korvaisi jokin armollinen ja lempeä ele. Tällaisessa epätäydellisessä maailmassa, jossa me epätäydelliset ihmiset elämme, kaikesta ja kaikista on löydettävissä parantamisen varaa. Jos aina vain keskittyy siihen, mitä puuttuu, ei voi nähdä kaikkea sitä hyvää, joka jo on saavutettu. Kaikki suoritukset elämässä eivät ole arvioitavissa ja mitattavissa. Toivon, että tämä kriitikkokin joskus vielä ymmärtäisi sen.