Oman unelma-ammatin oivaltaminen voi joskus iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin lukion ensimmäisenä vuonna vielä autuaan tietämätön, mille alalle ryhtyisin. Olin lahjakas monissa aineissa, kiinnostunut esimerkiksi matematiikasta, taiteista, kielistä, psykologiasta ja kirjoittamisesta. Olisin voinut periaatteessa päästä yliopistoon opiskelemaan mitä tahansa näistä.
Sitten eräänä päivänä ennen lukion toisen vuoden alkua sain päähäni hullun ajatuksen. En tiedä, mistä se tuli, mutta se täytti minut saman tien ilolla ja ylpeydellä. Se tuntui yllättävältä, mutta heti myös täysin oikealta ja hyvältä: "Minusta tulee pappi."

Kun olin päätökseni tehnyt, minun ei auttanut muu kuin saattaa lukio loppuun kunnialla ja pyrkiä teologiseen. En ole katunut valintaani päivääkään; nyt on meneillään 4. opiskeluvuosi. Opiskelu on ollut todella mielenkiintoista, vaikka välillä myös erittäin raskasta. Tuleva papin virka tuntuu suurelta ja hieman pelottavalta tällaisen nuoren naisen kantaa, mutta toisaalta virka myös kannattelee pappia. Nämä viimeiset opiskeluvuodet ovat hurjan kasvun aikaa.

Ensimmäisinä opiskeluvuosina pohdin paljon kutsumusta, jonka näin joidenkin opiskelijatovereiden selvästi saaneen. Mietin, oliko minun haaveeni papin ammatista epäoikeutettu, kun en ollut kuullut Jumalan suoraan puhuttelevan minua ja kutsuvan virkaansa. Näin jälkikäteen olen ajatellut, että juuri se hullu ajatus, yhtäkkiä tullut, oli se, mitä toiset sanovat kutsumukseksi. Nyt tiedän, että minut on kutsuttu tähän tehtävään.