Evankelis-luterilaiseen kirkkoon, jonka virkaan minäkin olen kouluttautumassa, on tapana liittyä jäseneksi jo vauvana. Kun vanhemmat tuovat vauvansa kastettavaksi, lapsesta tulee seurakunnan jäsen, vaikka hänellä ei itsellään ole siitä vielä aavistustakaan. Joissakin protestanttisissa kirkkosuunnissa tämä on koettu ongelmalliseksi, koska pieni lapsi ei vielä pysty tekemään itsenäistä uskonratkaisua. Häneltä ei voida kysyä mielipidettä siitä, haluaako hän liittyä jäseneksi juuri kristillisiä arvoja vaalivaan yhteisöön ja saada näiden arvojen mukaisen kasvatuksen. Sen takia osa protestanttisista suuntauksista, kuten helluntailaiset ja baptistit, hyväksyvät vain aikuiskasteen.

Tässä on pohdittavaa myös vauvojen vanhemmille. Mitä siitä seuraa, jos lapsi kastetaan ja kasvatetaan kristityksi? Entä jos hän myöhemmin haluaisikin itse valita, mihin kirkkokuntaan kuuluu? Muutamat vanhemmat ovat ratkaisseet asian siten, että he eivät kasta lapsiaan, vaan nämä voivat isompina itse päättää, minkä uskontokunnan jäseniksi liittyvät, jos liittyvät. Näiden vanhempien mielestä tuntuu oikeudenmukaiselta kasvattaa lapsi uskontojen suhteen neutraalilla tavalla, jossa mitään vakaumusta ei nosteta muiden yläpuolelle. Ensi näkemältä tämä tapa vaikuttaisikin oivalta ratkaisulta nyky-yhteiskunnan monimuotoisuuden ja erilaisten valinnanmahdollisuuksien keskellä.

Nämä kasvattajat tuntevat ylpeyttä siitä, että antavat lapsilleen todellisen valinnanmahdollisuuden, jota heillä itsellään ei kenties ole ollut. He pelkäävät tekevänsä lastensa puolesta väärän ratkaisun, ja uskovat välttävänsä tilanteen siten, että jättävät tämän tärkeän ratkaisun kokonaan tekemättä. Kun kasvatus ei ole sidoksissa tiettyihin uskonnollisiin arvojärjestelmiin, ihminen ei joudu vastoin tahtoaan osalliseksi arvoista, joita hän ei halua jakaa.

Minä kuitenkin väitän, ettei tällaista kasvatusta ole olemassakaan. Kasvatus välittää aina joukon arvoja, jotka ovat sidoksissa johonkin vakaumuksiin ja aatteisiin, joko uskonnollisiin tai ei-uskonnollisiin. Se, että valitsee antavansa uskontoihin sitoutumattoman kasvatuksen, on yhtä lailla valinta kuin sekin, että kasvattaa lapsensa kristillisten arvojen mukaan, ja myös uskonnottomuus on vakaumus samalla tavalla kuin uskonto. Vanhemmat voivat yrittää olla siirtämättä lapsilleen omia mahdollisesti vääriä käsityksiään ja ennakkoluulojaan, mutta he siirtävät joitakin niistä joka tapauksessa. Ihminen ei voi koskaan kasvaa arvotyhjiössä.

Lapsi peilaa kasvaessaan omia arvojaan vanhempien ja muiden ihmisten arvojen kautta. Osan arvoista hän omaksuu, osan hylkää. Minun mielestäni vanhempien ei tarvitse pelätä tekevänsä kasvatustyössään jotakin peruuttamatonta, vaikka he valitsisivat rohkeasti kristilliset arvot. Vaikka kaste on peruuttamaton, se muuttuu todeksi vain sille, joka uskoo sen merkitykseen omassa elämässään. Siksi se, että on kastettu, ei estä valitsemasta myöhemmin toisin.