Vastasyntynyttä vauvaa ajatellaan usein herttaisena pienenä nyyttinä, joka ei osaa tehdä juuri muuta kuin olla söpö. Aivan pienet vauvat ovatkin melko passiivisia, ennen kuin oppivat liikkumaan ja olemaan enemmän vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Itse kuitenkin vierastan ajatusta lapsesta passiivisena käärönä, joka on ihastuttava lähinnä sen takia, ettei sillä ole omaa tahtoa. Kun kaikista söpöin pikkuvauvavaihe on ohi, ihana nyytti on saattanut muuttua rasittavan omapäiseksi pikkulapseksi, eikä häneen suhtauduta enää yhtä ihastuneesti.

Toki ymmärrän, että usein se, mikä on hentoa ja haavoittuvaa, on myös ihmisistä kaunista. Pienen, puolustuskyvyttömän vauvan kuuluukin herättää helliä tunteita, jotta hän saisi osakseen suojelusta vahvemmilta yksilöiltä - muuten hänen kävisi huonosti. Toivon vain, että nämä hellät tunteet eivät laimenisi kovasti sen myötä, kun lapsi alkaa osoittaa olevansa aktiivinen yksilö, jolla on oma tahto ja mielipiteitä.

Minä suhtaudun lapseeni ihmisenä jo nyt, kun hän on vielä kohdussa. Vaikka alkuajan elämmekin symbioosissa, loppujen lopuksi hän ei ole osa minua, vaan oma persoonallisuutensa. Minusta on ihanaa, että lapseni on aktiivinen ja pitää ääntä itsestään. En unelmoi söpöstä vauvasta vaan toivon, että lapseni kasvaa aikanaan isoksi ja vahvaksi, itsenäiseksi ihmisyksilöksi. Hän ei ole olemassa viime kädessä sitä varten, että tekisi minut onnelliseksi – vaikka toki hän tekee – vaan hän on minulla pelkästään lainassa.