Nyt seitsemännellä raskauskuukaudella vatsani on somasti pyöristynyt, eikä kenellekään minua vilkaisevalle enää pitäisi jäädä arvailun varaan, olenko raskaana vai en. Maha ei kuitenkaan ole vielä liian suuri eikä liian raskas kantaa, joten tällä hetkellä nautin sen olemassaolosta kovasti. Potkut ja muut liikahdukset ravistelevat vatsaa säännöllisin väliajoin, ja käsi hakeutuu mielellään tunnustelemaan niitä. Raskausarpia ei vielä ole, mutta hento pigmenttiviiva on piirtynyt navan alapuolelle. Myös napa on muuttanut muotoaan; toisinaan se häviää lähes kokonaan näkyvistä, kun lapseni pingottaa vatsanahkaani. Siinä on juuri nyt maailmani napa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olen tavattoman onnekas odottaja. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista pahoinvointia, eikä toistaiseksi ole väsymystä lukuun ottamatta ilmaantunut mitään muitakaan raskausvaivoja. Olen elämäni kunnossa ja hyvässä sopusoinnussa kehoni kanssa. Nautin suuresti tästä erikoislaatuisesta ajasta. On siunattu olo, kun kaikki on sujunut niin hyvin ja mutkattomasti. Luontevana jatkeena tälle raskausajalle on luvassa synnytys, jota odotan rauhallisin mielin.

Lapsen saaminen on vahvasti kehollinen prosessi. Toiset, joille raskausaika tuottaa paljon kärsimystä, toivoisivat ehkä mieluummin, että vauva vain tupsahtaisi heidän syliinsä. Synnytys on niin valtava kokemus, että siihen liittyy usein myös voimakkaan negatiivisia tunteita kuten pelkoa. Raskaus, synnytys ja imetys muokkaavat kehonkuvaa uudenlaiseksi, minkä hyväksyminen ei ole aina helppoa. Itse pidän näitä kokemuksia erittäin merkittävinä naisen elämän kokonaisuudessa. Olen etuoikeutettu, kun saan kokea ne.

Vielä muutaman kuukauden ajan minä ja vauvani olemme kiinni toisissamme napanuoralla. Kun hän syntyy, saatan tuntea haikeutta tämän vaiheen päättymisestä. Lapseni on nyt lähempänä minua kuin enää koskaan syntymänsä jälkeen, aivan sydämeni alla. Hänen kehonsa ei kuitenkaan ole osa minua, vaan minun on osattava päästää hänestä irti, jotta hän voi kasvaa erilliseksi. Minun kehooni jää muistijälkiä ajasta, jonka olen kantanut häntä kohdussani. Hänellä on oma kehonsa, mutta muistoksi siitä, että hän on ollut kiinni minussa, myös hänen kehoonsa jää jälki - napa.