Raskaus on nyt edennyt siihen pisteeseen, etten pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin tulevaan synnytykseen ja välittömästi sen jälkeiseen aikaan. Aivot ovat jumissa, mikään älyllinen ei kiinnosta. Jos minulle sanotaan: ”nauti nyt vielä elämästä ilman lasta”, en voi kuin hymähtää. Tuntuu turhalta yrittääkään. Ajatukset suuntautuvat yksistään kohti omaa napaa ja vauvaa. Olen käpertynyt itseeni.

Tämä on luullakseni hyödyllistä ja tarpeellista synnytykseen ja vauvan saamiseen valmistautumisen kannalta. Ahmin tietoa synnytyksestä, ensikontaktista vauvan kanssa, imetyksestä. Syön ja lepään, hoidan välttämättömät velvollisuudet. Ei ole epäselvää, mikä on elämäni prioriteetti tällä hetkellä. Mikään muu ei ole likimainkaan niin tärkeää.

En juuri jaksaisi puhua kenenkään kanssa, ei huvita olla kovin sosiaalinen. Toivon, että vauva syntyisi, ennen kuin sukulaiset ja tuttavat muuttuvat malttamattomiksi. En jaksa antaa raportteja synnytyksen lähestymisen nopeudesta ja analysoida omaa vointiani. Enimmäkseen haluan olla rauhassa ja pyöriä tässä minun ja pienen perheeni muodostamassa sisäavaruudessa. Tässä minun on hyvä olla.