Sen jälkeen kun minusta tuli äiti, olen vasta oppinut, miltä tuntuu olla alati sydän syrjällään.

Synnytyssairaalasta asti olen joutunut murehtimaan poikani painoa. Hän menetti kahden ensimmäisen elinpäivänsä aikana 10 % syntymäpainostaan, koska imetys ei lähtenyt heti sujumaan. Pääsimme täysimetykselle, mutta paino nousi edelleen hitaasti, ja poika nukahteli rinnalle. Olin valtavan murheissani siitä, etten saa poikaani kasvamaan. Otin kuitenkin kaikki keinot käyttöön, ja sain maidontuotantoa lisättyä. Pienokaiseni sai kuin saikin kirittyä tarvittavan kasvun.

Vaikka tiedän paljon vauvoista ja minulla on vahva hoivavietti, se tuli kuitenkin yllätyksenä, miten hankalalta hennon vastasyntyneen käsittely tuntuu. Pelkään särkeväni hänet tai satuttavani vahingossa, kun otteeni ovat epäröivät. En myöskään ole oikein tiennyt, paljonko hänelle pitäisi pukea päälle. Hidas painonnousu johtui ehkä siitä, että pidin pienokaistani kotona liian vähissä vaatteissa. Kaikesta sitä joutuukin soimaamaan itseään. Mutta kai tähän vähitellen oppii.

Iltaisin ja öisin saattaa iskeä valtava menettämisen pelko. Osaanko vaalia minulle annettua arvokasta lahjaa? Niin moni vaara vaanii häntä. Miten pystyn suojelemaan tätä lasta kaikelta pahalta? Nämä tunteet ovat tulleet jäädäkseen. Aina ne eivät ole pinnalla, mutta enää ei tule päivää, jolloin sydämeni voisi olla kantamatta huolta lapsestani.