Olen lapsesta asti kärsinyt toimintamallista, jota kutsun tässä yhteydessä nimellä prinsessakakka. Antakaahan kun luotaan tämän naisena olemiseen kietoutuvan ilmiön syntysyitä ja ilmenemismuotoja.

Varhaislapsuudessa minuun tarttui ympäristöstä sellainen käsitys, ettei hienoille naisille ole soveliasta hoitaa luonnollisia ruumiintoimintojaan siten, että muut huomaavat asian. Eiväthän prinsessatkaan toki ulosta tai pieraise koskaan toisten kuullen, jos laisinkaan, Herran tähden! Siksi en pikkutyttönä huudellut reippaalla äänellä "Pyyhkimään!", vaan olin sopinut äitini kanssa salaisesta merkistä. Isää en valtuuttanut kyseistä asiaa hoitamaan lainkaan.

Kuvailemani ilmiön kannalta pahin ajanjakso alkoi teini-iän koittaessa. Kuten arvata saattaa, prinsessamainen wc-asiointimalli aiheuttaa arkielämän tilanteissa joskus tuskaisaa oloa ja vaatii tekemään suunnitelmia siitä, koska ja mistä voisi löytää rauhalliset ja häiriöttömät saniteettitilat. Voi noita kirottuja, ihmisiä kuhisevia yleisö-wc:itä alhaalta avonaisine koppeineen! Kaikkein pahimpia olivat kuitenkin useita päiviä kestävät leirit, joiden aikana ei voinut missään vaiheessa livahtaa yksin vessaan, vaan mentiin aina tyttöporukalla kimppapissille. En tiedä, millä tavalla muut tytöt asiansa hoitivat, sillä en ollut joukon ainoa prinsessa. Huh sitä helpotusta, kun pääsi vihdoin kotiin.

Yhteiselämän aloittaminen miespuolisen henkilön kanssa oli eräänlainen taitekohta, joka pakotti luopumaan pahimmasta kainostelusta, vaikka ei se helppoa ollut. Edelleenkään en mielelläni mainosta vessa-asiointejani, mutta en toisaalta peittele niiden jälkiäkään hänen läsnäollessaan. Vieraammassa seurassa ikävä kyllä tunnen edelleen olevani pakotettu käyttäytymään kuin prinsessa.

Ihmiskeho on yllättävän sopeutuvainen siihen, että tarpeiden tekemistä viivyttää, mutta ei se terveellistä ole. En toivo samaa kohtaloa omalle lapselleni, mutta kenties pojilla on helpompaa asian suhteen. Maailma ei kohtele prinssejään ja prinsessojaan tässäkään tasa-arvoisesti.