Lapseni on tullut kehitysvaiheeseen, jossa hän on hyvin ihastuksissaan vuorovaikuttamisesta. Olemmehan toki jo aiemminkin kommunikoineet keskenämme eri tavoin, mutta nyt poikani on selvästi tajunnut jutun juonen. Hän on tavattoman iloinen, jos hän saa läpsyttää kädellään minun kättäni tai leikisti ojentaa minulle jotakin, vaikkakaan ei osaa vielä päästää esineestä irti antaakseen sen toiselle. Hän on oppinut taputtamaan käsiään ja iloitsee, kun minä taputan ja hän saa toistaa perässä. Lasta myös naurattaa hurjasti, jos matkin hänen ääntelyään, esimerkiksi huulten pärisytystä.

Poikani osaa kommunikoida rajoitetusti puhumalla, onhan hän vasta vajaan vuoden, mutta yksi selvästi tunnistettava sana hänellä on: äiti. Sydäntäni toki lämmittää, että ensimmäisenä merkityksellisenä sananaan hän oppi juuri sen, jolla kutsua minua. Yleensä kylläkin ”äiti, äiti, äiti” toistellaan tilanteessa, jossa on jokin hätä tai ollaan jotakin vailla, eli sävy ei ole niinkään lempeä kuin vaativa. Mutta hellyttävältä se kuulostaa topakasti sanottunakin.

Totuuden sanoakseni odotan sitä, kun lapsi osaa ilmaista itseään laajemmin sanojen avulla. En koe olleeni kovin hyvä lukemaan pienen vauvan tarpeita hänen eleistään ja ruumiinkielestään, vaikka olen yrittänyt parhaani. Minulla ei ole mitään yliluonnollista vaistoa sen suhteen, ja välillä se on ollut turhauttavaa ja masentavaa, kun ei vain pääse jyvälle siitä, mitä toinen kaipaa. Sanaton viestintä on toki tärkeässä osassa myöhemminkin elämässä, mutta puhuva lapsi osaa kuitenkin jo välittää aikuiselle viestejään suuremmalla tarkkuudella kuin vauva, jonka ilmaisussa saattaa vaihtua ainoastaan itkun sävy.

Äidin ja lapsen välisessä suhteessa konkretisoituu kaikkein selvimmin se, miten keskeistä vuorovaikutus on ihmisyhteisöille. Lapsesta tulee sosiaalinen olento vain ja ainoastaan siinä prosessissa, jossa hän viestii vanhempiensa ja muiden läheisten ihmisten kanssa. Ilman vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa lapsi ei oppisi esimerkiksi kieltä tai kasvonilmeiden sidonnaisuutta tunteisiin. Pienen vauvan kanssa koin aika raskaaksi sen, ettei hän osannut millään tavalla vastata ilmeisiin, eleisiin ja hellyydenosoituksiin, mutta sen sijaan itki paljon. Kun lapseni oppi hymyilemään, vuorovaikutus alkoi tuntua paljon palkitsevammalta.

Mitä enemmän lapselle kertyy vuorovaikutustaitoja, sitä helpompi on toivoakseni ymmärtää hänen tarpeitaan. Toisaalta tässä piilee myös mutta. Olemme kaksi erilaista persoonaa, eikä kukaan voi koskaan ymmärtää toista täydellisesti. Toivon kuitenkin, että vuorovaikutussuhteemme säilyy avoimena ja hyvänä läpi elämän.