Olemme poikani syntymästä asti, pian jo vuoden ajan, nukkuneet perhepedissä: sekä äiti, isä että lapsi sulassa sovussa vierekkäin. Lapselle ei edes hankittu omaa sänkyä hänen syntyessään, ja hyvä niin, sillä se olisi jäänyt tarpeettomaksi. Vauva-ajan yöheräilyt on ollut tavattoman paljon helpompi hoitaa näin: lapsi kiinni rintaan ja molemmille unta palloon. Ja mikäs sen ihanampaa kuin herätä aamulla siihen, että kainalosta löytyy lämmin, pehmeä vauva, joka jokeltelee iloisesti.

Poikani herää edelleen öisin syömään kaiketi kerran, pari – en ole aivan varma, koska yöimetykset rentouttavat tehokkaasti ja auttavat nukahtamaan uudelleen minuuteissa ellei sekunneissa. Hädin tuskin muistan heränneenikään. Lapseni on myös onneksi koko ajan ymmärtänyt, että yöllä ei pelaa muu palvelu kuin ruokapalvelu, eikä hän herää kukkumaan keskellä yötä kuin hyvin harvoin.

Koen nukkuneeni hyvin jo ties kuinka kauan, vaikka muutama kuukausi vauvan syntymän jälkeen menikin siihen, että tottui unen keskeytymiseen jokusen kerran yössä. Tältä ei tuntuisi taatusti, jos joutuisin ravaamaan sängyn ja pinnasängyn tai makuuhuoneen ja lastenhuoneen väliä joka yö useita kertoja. Jos virkistyn yöllä liikaa, voi mennä useita tunteja, ennen kuin nukahdan taas. Voin rehellisesti todeta, että perhepeti ja yöimetykset ovat pelastaneet vireyteni ja henkisen jaksamiseni vauva-arjen pyörteissä.

Meidän on tarkoitus muuttaa lähiaikoina isompaan asuntoon, ja siinä samalla hankimme myös pojallemme oman sängyn. Uskon, että hän oppii nukkumaan itsekseen viimeistään siinä vaiheessa, kun haluaa olla ”iso poika”. Silloin kerron hänelle, että isot pojat nukkuvat omassa sängyssä. Toki, jos on paha olla, hän saa tulla viereen isompanakin. Itse muistan lapsuudestani, miten ihanaa oli paeta painajaisunia äidin ja isän väliin. Sellaisen turvasataman haluan tarjota myös omalle pojalleni.