Lapsenhoitoideologiani punaisena lankana on jo ennen poikani syntymää ollut seuraava lause: ”Pidä lasta sylissäsi kaksi vuotta. Jos et pidä, pidät koko elämäsi.” Kun tarjoaa lapselle maksimaalisesti läheisyyttä varhaisvuosina, hän saa siitä erinomaisen perusturvan loppuelämää ajatellen. Pidän edelleen tästä periaatteesta kiinni, mutta yli yksivuotiaan kanssa olen ruvennut tuntemaan olevani hieman hukassa sen suhteen, mitä pitäisi olla sen lisäksi.

Pidän lasta mielelläni paljon lähellä, sillä sen minä osaan ja se tuntuu hyvältä. Monesti lapsi kuitenkin karkaa omiin touhuihinsa ja malttaa olla sylissä paikallaan lähinnä imetyksen aikana tai jos nukahtaa siihen. Tällä hetkellä tuntuu, että se, mitä lapsi minusta haluaa, ei ole läheisyys, vaan henkinen läsnäolo. En mielellään saisi hänen seurassaan suunnata huomiotani mihinkään muuhun keskittymistä vaativaan toimintaan kuin hänen kanssaan olemiseen. Poikani haluaa vuorovaikutusta, seurustelua, yhdessä tekemistä, virikkeitä, toisen ihmisen huomiota. Toki ymmärrän näiden tarpeen ja tarjoankin näitä hänelle jonkin verran. Jossain vaiheessa kuitenkin huomaan väsyväni.

Minkä verran minun tulee järjestää lapselle virikkeitä? Kuinka monta tuntia päivässä minun on käytettävä aikaani yksinomaan hänen kanssaan touhuamiseen? Saanko tehdä mitään omia asioitani muulloin kuin hänen nukkuessaan? Lapseni nukkuu päivällä yhdet puolentoista tunnin unet ja yöllä yleensä 10-11 tuntia, joten ihka omaa aikaa ei jää paljon. Saako omaa aikaa kaivata, kun on kuitenkin äärimmäisen kipeästi halunnut lapsen? Jos lasta ei olisi, omaa aikaa olisi puolestaan ihan liikaa, enkä keksisi, mihin sen kaiken käytän.

Pidän kotihoitoa pienelle lapselle hyvänä ratkaisuna, mutta nyt alkaa tuntua, ettei minusta ole kotiäidiksi. Kaipaan keskustelua, väittelyä, älyllistä haastetta. Näistä mitään ei toistaiseksi voi harrastaa lapsen kanssa, kun hän on vielä niin pieni. Perhekerhot ja sen sellaiset täyttävät tätä tarvetta osaltaan, mutta niihinkään emme ole ehtineet nyt moneen viikkoon. Jos jaksaisin viedä lapsen joka päivä esimerkiksi leikkipuistoon, hän ehkä saisi mielenkiintoista tekemistä eikä vaatisi niin paljon minun seuraani, mutta itse pitkästyn. Ulkoilumme on useammin kävelylenkki, koska se tuntuu itselleni mielekkäämmältä kuin puistossa seisoskelu.

Olen nyt ajatellut, että ehkä kotona olevassa äidissä on lapselle kuitenkin jotakin sellaista arvoa, jota ei voi mitata. Onhan sekin jotain, ettei lasta tarvitse repiä kesken unien päivähoitoon, vaan saamme heräillä joka aamu yhdessä ja rauhassa. Lapsen ei tarvitse ikävöidä minua päivät pitkät eikä kilpailla monien muiden lasten kanssa aikuisen huomiosta. Äidin syliin pääsee aina, kun haluaa. Kotona on rauhallista, tuttua ja turvallista. Aikanaan, luultavasti ensi syksynä, lapsi joutuu kuitenkin menemään vieraalle hoitoon. Siihen asti pyrin tarjoamaan hänelle hyvän perushoivan ja sen päälle jotain extraa omien mahdollisuuksieni rajoissa.